Historiaa

Nekalan siirtolapuutarhan synty

Ajatus siirtolapuutarhatoiminnan laajentamisesta Tampereella sai alkunsa, kun Litukan perhepuutarha anoi lokakuussa 1926 Tampereen rahatoimikamarilta Litukan alueen laajentamista niin, että pinta-alaksi tulisi 10 ha silloisten 1,5 ha:n asemesta. Anomukseen ei suhtauduttu suopeasti, vaan sen sijaan ryhdyttiin valmistelemaan kolmannen siirtolapuutarhan perustamista.

Kuusi vuotta kestäneen huolellisen valmistelutyön tuloksena kaupunginvaltuusto päätti huhtikuussa 1932 luovuttaa uuden siirtolapuutarhan perustamista varten 17 ha:n suuruisen alueen Iidesjärven eteläpuolen ja Vihiojan välissä olevilta Finnin ja Uotilan tilojen viljelysmailta.

Samalla päätettiin järjestää heti kuntoon kaupungin kustannuksella ensimmäiset 165 palstaa käsittävä alue. Lehti-ilmoituksilla tiedotettiin, että palstoja saattoi tilata E.J. Reinilältä, M. Kalliolta ja F. Salmiselta ja että palstan ala on 300m2 ja vuokra 5 penniä /m2. Avajaisjuhlia vietettiin 21.5.1932 kalliolla olevassa, sittemmin puretussa rakennuksessa. Juhlassa jaettiin palstat ja perittiin vuokrat. Asiat hoiti yhdistyksen ensimmäinen isäntä, Manu Kallio.

Sosiaalilautakunnan perusteluissa uuden siirtolapuutarha-alueen sopivuudesta todettiin seuraavaa:

Lisäksi on alue terveellinen ja kuiva. Se kohoaa loivasti rannoiltaan keskustaa kohti, jossa on laaja, tasainen, komeiden koivujen ympäröimä tanner, entisen Finnin talon kaunis pihamaa. Maa on parasta mitä toivoa voi, ruokamultaista savimaata, jota jo ammoin on voimaperäisesti viljelty.(…) Korkea Kalevanharju on suojaamassa sitä pohjan tuulilta.

Vaikka perusteluissa kehuttiinkin maaperän viljeltävyyttä, oli maa paikoin niin jäykkää savea, että kaupungilta saatu oikeus nostaa Iidesjärven rannasta rutaa, rantamutaa, oli viljeltävyyden ja viljavuuden lisäämisessä ensiarvoisen tärkeä.

Vuosien mittaan alue välillä kasvoi, välillä taas pieneni. Nykyisin pinta-ala on n. 14 ha ja alueella on 311 palstaa. Kaikki muutokset tehtiin yhdistyksen aloitteesta.

Lue lisää siirtolapuutarhan perustamisesta Miinu Mäkelän artikkelista.

Yhdistyksen perustaminen

Alkuun Nekalan siirtolapuutarha kuului kaupungin suosituksen mukaisesti Tampereen Siirtolapuutarhayhdistykseen (sittemmin Hatanpään Siirtolapuutarhayhdistys, nykyisin Niihaman Ryhmäpuutarhayhdistys), jonka hoitokunta, puheenjohtajanaan lehtori E.J. Reinilä hoiti alkujärjestelyt, vuokrasopimukset, palstojen vuokrauksen ensimmäisille viljelijöille ja aitaistukset alueen ympäri ja teki näin alustavaa työtä oman yhdistyksen alkuun pääsemiseksi. Syksyllä 1933 perustettiin Nekalan Siirtolapuutarhayhdistys, jolle sitten siirrettiin myös vuokraoikeus. Yhdistysrekisteriin siirtolapuutarhayhdistyksemme hyväksyttiin 22.1.1934.

Yhdistyksemme ensimmäinen "oma" puheenjohtaja oli johtaja Otto Sillantie, joka toimi yhdistyksen hallituksen - tai hallinnon, kuten nimitys silloin kuului - johdossa kaksi vuotta. Häntä seurasi satamapäällikkö Otto Merimaa, joka vuoden toimittuaan jätti puheenjohtajan nuijan puuseppä Lauri Toivoselle, joka oli ensimmäinen Nekalan viljelijöiden keskuudestaan valitsema puheenjohtaja. Pisimpään eli peräti 12 vuotta, on puheenjohtajan tehtäviä hoitanut Pentti Heiskari, joka nykyisin on yhdistyksen kunniapuheenjohtaja.

Hoitokunnan aikaan sihteerinä toimi L. Metsiö ja oman yhdistyksen perustamisesta lähtien Hilma Lahtinen, joka hoiti tehtävää peräti seitsemän vuotta. Sihteereistä pitkäaikaisin on yhdistyksen kunniajäsen Raili Nurminen, joka hoiti sihteerin tehtävät vuosina 1976-1992.

Rakentaminen, asuminen ja viljely

Palstalle sai rakentaa hyväksyttyjen tyyppipiirustuksien mukaisen, arkkitehti Kaalamon suunnitteleman majan, jota oli kolmea eri kokoa. Rakentaminen vilkastui merkittävästi, kun yhdistys sai vuonna 1938 kaupungilta 30 000 markan (nykyrahassa 9147 €) lainan, josta jaettiin viljelijöille lainoja majojen rakentamiseen. Yhdistys tuki viljelijöitä myös hankkimalla varojensa mukaan yhteisiä työkaluja ja maanparannusaineita sekä yhteisostoilla siemeniä, puita ja pensaita. Yhteisostot tulivat halvemmiksi ja säästivät viljelijät kuljetusvaikeuksilta. Nykyisin näistä palveluista on jäljellä vain mullan- ja turpeen yhteisostot.

Palstoille rakennetut majat olivat kevytrakenteisia, sillä ne oli silloinkin tarkoitettu ja sallittu vain kesäkäyttöön. Ympärivuotisesta asumisesta tuli ongelma sotavuosina ja ongelma jatkui vielä 1950-luvun alkuvuosinakin. Asuntopula on tuolloin huutava ja 10-30 perhettä oli vailla muuta asuntoa. Kaupunki kovisteli yhdistystä lopettamaan talviasumisen ja yhdistys puolestaan yritti puhein ja kirjein saada talviasumisen loppumaan. Talviasumisen estämiseksi päätti kaupunki katkaista sähköt alueelta lokakuun lopussa: päätös aiheutti valituksia, mutta KHO katsoi valitukset aiheettomiksi. Asuntotilanteen helpottuessa talviasumisongelma ratkesi luonnollista tietään.

Siirtolapuutarhapalstat oli tarkoitettu hyötyviljelyyn: kaupunki mm. määräsi, kuinka paljon pinta-alasta oli käytettävä hyötyviljelyyn ja minkä verran samaa lajiketta - esimerkiksi perunaa - sai enintään olla samalla palstalla. Koska 1930- ja -40-luvulla elintarvikepula oli huutava, olivat palstaviljelijät samoilla linjoilla kaupungin kanssa ja päätavoite olikin mahdollisimman suuri tuottavuus. Toki myös kauneusarvoista huolehdittiin, tosin niistäkin säädellysti: yhdistys määräsi esimerkiksi sen, mitä reunakukkaa milläkin tiellä minäkin vuonna viljeltiin. Vuosina, jolloin siemeniä oli vaikeasti saatavissa, käytettiin reunakukkina pelkästään kehäkukkia, mutta siementen saatavuuden parannuttua palattiin taas vaihteleviin reunakukkiin kuten tuliunikkoon, kostonkukkaan ja orvokkiin. Yhdistyksen velvoitteisiin kuului alusta alkaen palstojen siisteyden ja yleensäkin hoidon tarkastaminen. Jos laiminlyöntejä ei huomautuksista huolimatta korjattu, otettiin palsta yhdistyksen haltuun. Samoin meneteltiin, jos viljelijä jätti yhdistyksen maksut maksamatta.

Ravintolisää vaikeina pulavuosina toivat myös kotieläimet, joiden pito oli sallittua vuoteen 1947 asti. Kyseisenä vuotena hyväksyttiin enää vain kanat ja kanit, ‘Rumat häkkyrät’ tuli purkaa kotieläinkiellon astuttua voimaan.

Sotavuodet koettelivat siirtolapuutarhojakin monella tapaa, joskaan varsinaisia pommitustuhoja ei Nekalassa ollut. Aitan länsiseinässä on nähtävissä sirpaleiden aiheuttamia koloja, joitakin kattoja tiedetään sirpaleista rikkoontuneen, mutta mitään suurempia tuhoja ei pommituksista koitunut. Pahaa tuhoa aiheutti sen sijaan vuoden 1938 heinäkuussa raivonnut raemyrsky, jonka aiheuttamien satotuhojen on arvioitu Nekalassa olleen 76 400 mk, nykyrahassa 23 924 euroa. Lisäksi huopakattojen rikkoutumisesta koitui vahinkoa 16 658 mk (nyk. 5 079 euroa). Vuoden 1938 yhdistyksen tulo- ja menoarvio oli 63 705 mk, joten tuho oli todella mittava.

Huonojen kulkuyhteyksien vuoksi viljelijöiden elämistä ja asumista helpotettiin myös omalla pienellä kaupalla, jonka pitkällisten neuvottelujen jälkeen OL Valio perusti yhdistykseltä vuokraamaansa aittatilaan. Monia vuosia kauppaa hoiti Valion lukuun Nekalan viljelijä, rouva Lempi Nummelin. Kulkuyhteyksien parantuessa ja omien ajoneuvojen lisääntyessä kaupan merkitys väheni ja kun pidetyn Lempi Nummelinin työlle ei löytynyt jatkajaa, lopetettiin kaupanpito.

Sauna ja pesumahdollisuudet

Oman saunan perustaminen pohditutti useita vuosia ja alkuun sääntömääräisissä kokouksissa ei saunan rakentaminen saanut riittävää kannatusta. Saunan innokas puuhamies Kalle Merto ei kuitenkaan vastustuksesta lannistunut, vaan hänen kevätkokouksessa 30.3.1946 pitämänsä alustuksen jälkeen kokous päätti perustaa saunatoimikunnan kehittämään hanketta. Kaikkiaan päädyttiin osakeyhtiömuotoon: ylimääräisessä kokouksessa 29.6.1947 päätettiin Puutarhasauna Oy:n osakkeen hinnaksi 1000 mk / kpl (nykyrahassa 52 €). Syyskokouksen hyväksymänä yhdistys merkitsi osakkeita 50 kpl. Kaupunki antoi avustusta saunan rakentamiseen 100 000 mk. Pääasiassa talkoovoimin rakennettu sauna valmistui syksyllä 1948. Osakeyhtiömuoto purettiin ja yhdistys lunasti kaikki osakkeet vuonna 1955.

Vuosien mittaan saunaa on kunnostettu monilta osiltaan. Viimeisin, erittäin perusteellinen kunnostus tehtiin vuonna 2009. Edelleenkin monet pitävät Nekalan saunaa parhaiden löylyjen antajana Tampereella; löylyjen pehmeys perustuu tiettyihin saunan kiukaan rakenneratkaisuihin ja tietenkin huolelliseen, pitkään lämmittämiseen.

Sauna-aikojen lisäksi rakennuksen suihkut olivat käytettävissä kahtena päivänä viikossa. Näistä suihkuajoista luovuttiin vuonna 2002, jolloin uusi huoltorakennus suihkuineen ja WC-tiloineen valmistui. Alueen yleinen hygienia kohentui myös yhdistyksen korvattua vanhat betonialtailla varustetut käymälät uusilla kompostikäymälöillä. Nämä uudistukset toteutettiin vuosina 2007-2009.

Pirtti

Yhteisiä tilaisuuksia varten yhdistyksen käytössä on hirsirunkoinen Pirtti, joka on rakennettu 1800-luvulla, todennäköisesti sen viimeisillä vuosikymmenillä. Alkujaan rakennuksessa oli kolme huoneen ja keittiön käsittävää asuntoa, joihin oli ulkoa kaksi pienellä kuistilla varustettua sisäänkäyntiä. Monen vuoden ajan yhdistyksen käytössä oli vain itäpäädyssä olleet keittiö ja kamari, kahdessa muussa asunnossa oli vuokralaisia.

Useaan kertaan yhdistyksessä pohdittiin uuden toimitalon rakentamista, rahastokin sitä varten perustettiin ja rahaa kerättiin, mutta uudisrakentamisesta luovuttiin vähin äänin. Koko rakennuksen yhdistys sai haltuunsa vuonna 1946, jolloin tilaisuuksien järjestäminen huomattavasti helpottui. Ensimmäinen mittavampi remontti tehtiin 1950-luvun alkupuolella, jolloin purettiin länsipuolen kahden asunnon kaikki väliseinät, jolloin saatiin iso yhtenäinen tila. Pikkukuistit purettiin ja tilalle rakennettiin kapea ja pitkä eteistila.

Pian kunnostuksen valmistuttua syttyi maaliskuussa 1952 Pirtissä tulipalo, joka tuhosi sisustuksen perusteellisesti. Palovauriot Pirtissä saatiin aika nopeasti peitetyiksi uusilla pinnoitteilla, mutta mikään ei tuonut takaisin tuhoutunutta arkistoa eikä huvitoimikunnan näyttämörekvisiittaa ja puvustoa. Pieniä maalaus- yms. korjauksia tehtiin tuon tuostakin vuosien mittaan; 1980-luvun alussa remontoitiin keittiö, pinnoitettiin seinät ja keittiön sekä tarjoiluhuoneen lattiat.

Yhdistyksen ostettua Pirtin kaupungilta vuonna 2003 heräsi ajatus uuden remontin tekemisestä. Kuntokartoitukset kuitenkin osoittivat, ettei pintaremontti riitä, koska rakennuksessa on pahoja lahovikoja. Perusteellinen restaurointi tehtiin vuonna 2006. Restauroinnissa käytettiin perinteisiä materiaaleja ja menetelmiä sekä hillittyä väriskaalaa. Uuden ulkovuorauksen jälkeen Pirtti maalattiin punaisella keittomaalilla.

Pirttiä voivat viljelijät varata pienellä käyttökorvauksella erilaisiin perhejuhliin. Pirtissä pidetään myös yhdistyksen ja hallituksen kokoukset, erilaisia huvi-, opinto- ja ruokatilaisuuksia ja siellä kokoontuvat myös yhdistyksen kerhot. Vuosikymmenien ajan Nekalassa toimi myös Tanhukerho, jolla oli runsaasti esiintymisiä myös monissa muissa kuin yhdistyksen tilaisuuksissa. 1990-luvun puoliväliin saakka toimi aktiivisesti myös Ukko- ja Akkakerho, joka kokoontui keskustelemaan luetuista kirjoista, pohtimaan maailmanmenoa ja ideoimaan yhdistyksen toimintaa.

Urheilu- ja muu kilpatoiminta

Etenkin toiminnan alkukymmeninä urheilu oli merkittävässä osassa Nekalan toimintaa. Aktiivisuudesta kertovat myös ne lukuisat pokaalit, palkintolautaset ja mitalit, jotka ovat nähtävillä Pirtissä olevassa vitriinikaapissa. Useimmat niistä ovat kiertopalkintoja, jotka jäivät Nekalan Spy:lle kolmen voiton jälkeen. Näitä palkintoja saatiin sekä Pirkanmaan aluejärjestön (ent. Tampereen Keskusjärjestö) että siirtolapuutarhaliiton järjestämissä kilpailussa. Aikoinaan puutarhojen kesken kilpailtiin myös köydenvedossa, mutta kilpailu lopetettiin, kun Nekala sen aina voitti. Pitkään järjestettiin myös ns. henkisiä kilpailuja; niissäkin Nekala menestyi hyvin. Komein saavutetuista henkisen kilpailun kiertopalkinnoista on ‘Paavo Huillan pokaali’, mikä 18 vuotta kierrettyään päätyi viimein Nekalan haltuun. Paavo Huilla oli yhdistyksemme puheenjohtaja vuonna 1941 ja 1945-49.

Valitettavasti osa palkinnoista tuhoutui kokonaan tai osin vuoden 1952 tulipalossa, mutta onneksi sentään ehdittiin pelastaa niistä ainakin osa. - Urheiluinnostus on alkukymmeniin verrattuna laimentunut melkoisesti, mutta edelleenkin osallistumme sekä omiin että aluejärjestön kilpailuihin. Nekalan joukkueet ovat pärjänneet hyvin Petankki-kilpailuissa, mutta lentopallossa on saavutettu vain yksi voitto kautta koko lentopallo-ottelujen historian. Urheilu- ja muun kilpailutoiminnan järjestämisen hoitaa urheilutoimikunta, johon alkuvuosina kuului jopa kymmeniä jäseniä. Nykyisin toimintaa järjestämään valitaan vain vetäjä, joka yrittää saada muita toimijoita avukseen.

Siirtolapuutarhaliiton järjestämiä henkisiä kilpailuja ei enää ole, mutta valtakunnalliset toimintakilpailut jatkuivat vuoteen 2010 saakka. Tällä vuosituhannella Nekala on menestynyt hyvin, sillä vuosilta 2006-2007 saavutimme toisen ja vuosilta 2008-2009 ensimmäisen sijan.

Huvitoiminta

Monenlaisen huvi- ja virkistystoiminnan järjestämisestä on vastannut ja vastaa nykyisinkin huvitoimikunta. Vielä 1990-luvulla huvitoimikuntaan kuului useita viljelijöitä, jotka pitivät kokouksia ja laativat niistä pöytäkirjoja. Nykyisin huvitoimikuntaan valitaan vain vetäjä, joka kokoaa viljelijöitä avukseen tilaisuuksien järjestämisessä. Tässä toiminnassa viljelijä saattoi tehdä talkoovelvoitteensa, jonka nykyinen nimitys on yhteisötyö.

Tansseilla oli merkittävä osuus alkuvuosikymmenien huvitoiminnassa. Sotavuosina, jolloin pelkkiä tansseja ei saanut järjestää, olivat tilaisuudet iltamatyyppisiä: alkuun oli määräajan runonlausuntaa, yksin- ja kuorolaulua, pakinointia, kenties pieni näytelmä tai sketsi. Ohjelman jälkeen sai sitten tanssia määrätyn ajan. Tanssiminen oli hyvin suosittua ja sen vuoksi usein nipistettiin säädetystä ohjelma-ajasta aikaa tanssille. Koska paikalle saattoi tulla valvoja katsomaan, että säädöksiä noudatetaan, oli ulkona vahteja, jotka ilmoittivat valvojan olevan tulossa. Tällöin tanssi nopeasti lopetettiin ja joku oli sitten lausumassa runoa, kun valvoja astui sisälle.

Huvitoimikunnan yhteydessä toimi myös aktiivinen näytelmäkerho, joka esitti sekä viljelijöiden kirjoittamia näytelmiä että ’valmiita’ teatterikappaleita. Omasta takaa oli lavasteita ja puvustoa, itse tehtyä. Kaikki tuhoutuivat tulipalossa eikä uutta rekvisiittaa enää juurikaan valmistettu. Löytyisiköhän tekijöitä näytelmätoiminnan elvyttämiseen? Ovathan huvi-, virkistys- ja harrastustoiminta merkittäviä myös yhdistyksen talouden kannalta: toimimalla ylläpidetään mahdollisuuksia toimintaan.

Osallistuminen valtakunnalliseen toimintaan

Siirtolapuutarhayhdistyksemme on kautta historiamme osallistunut myös valtakunnalliseen toimintaan. Olemme saaneet edustajamme liki jokaiseen siirtolapuutarhaliiton hallitukseen ja viimeiset viisi vuotta meillä on ollut - ja edelleenkin on - edustaja myös Siirtolapuutarha-lehden toimitusneuvostossa. Myös Aluejärjestössä olemme aktiivisesti mukana; Nekalasta on usean vuoden ajan ollut sekä puheenjohtaja että taloudenhoitaja. Osallistumalla yhteiseen toimintaan on umpioitumisen ja sisäänlämpiävyyden vaara vähäisempi; tilaa jää myös muitten yhdistysten kokemuksille ja näkemyksille.

Palasia

Omasta lipusta haaveiltiin pitkään ja vuonna 1952 se viimein saatiin yhdistyksen jäsenen Elis Rantasen suunnittelemana ja piirtämänä. Lippu vihittiin Pirtillä 31.8.1952. Yhdistyksellä on myös oma pöytästandaari, joista palataan vanhemman, valkopohjaisen version käyttöön, kun nykyiset standaarit loppuvat.

Ulkovalaistuksen saamiseksi alueelle tehtiin sähkölaitokselle anomus keväällä 1947 ja pitkien neuvottelujen jälkeen ulkovalot saatiinkin. Sähköt omille mökkimittareille saatiin 1950-luvun puolivälissä, jonka jälkeen mökeissä oli mahdollista käyttää sähkökäyttöisiä kotitalouskoneita. Sähköistystä uusittiin 1970-luvulla ja 1980-luvun alussa sähkölaitos pystytti pylväät ja uusi johdot kaapeleiksi. Nykyisin sähkölaitos ei enää vastaa huollosta, vaan velvoite on siirretty yhdistykselle.

Vesijohtoverkoston rakentaminen tapahtui vähitellen; aluksi vesipisteitä oli teiden risteyksissä, josta sitten viljelijät vähitellen vetivät vesijohdot oman palstansa kulmaukseen. Vanhalla puolella vesijohdot uudistettiin vuonna 1973 ja uudella puolella 1982. Pirtti ja suihkut sekä WC:t sisältävä huoltorakennus on kytketty kaupungin viemäriverkostoon, palstojen osalta uuden vesilain vaatimat järjestelyt tehdään sen mukaan, millainen käyttöjärjestelmä palstalla on. Vesijohtoverkostoon liittämistä ei vaadita, koska käyttö palstoilla on enimmilläänkin pienimuotoista.

Nykyinen vuokrasopimuksemme Tampereen kaupungin kanssa on voimassa 31.12.2048 asti. Siirtolapuutarhojen suosio on selvästi vahvistunut, vanhat puutarhat saavat lisämaata ja uusia perustetaan.

Historiikki - Elämää Nekalan siirtolalapuutarhassa

Yllä oleva teksti perustuu Pirkko Harjuniemen elokuussa 2012 julkaistuun Elämää Nekalan siirtolapuutarhassa historiikkiin. Teos kartoittaa nimensä mukaan alueensa historiaa 80 vuoden ajalta, mutta se kuvaa myös Tampereen historiaa jopa sen syntyajoilta saakka ja antaa laajan perspektiiviin elämään yhteiskunnan murrosvaiheista ja kaupunginkin kehityksestä.

Kirja jakautuu 20. eri lukuun, joissa itse kussakin käsitellään aina yksi aihe kohti nykypäivää. Rakenne on onnistunut, sillä historian havinasta päästään aina välillä nopeasti ja selkeästi nykyarkeen ja elämänmenoon. Otsikoista voidaan esimerkkeinä mainita mm. Kaupungin paras sauna, Kuri ja järjestys ja Huvit ja virkistys. Puhtaasti historialliseen osuuteen on ujutettu hauskoja yksityiskohtia ja kommelluksiakin, joten lukijat – muutkin kuin siirtolapuutarhoista kiinnostuneet – pääsevät herkuttelemaan tekstin viedessä mukanaan.

Pirkko Harjuniemi on tehnyt noin kahden vuoden työn tutkiessaan kaupunginhallituksen, yhdistyksen hallituksen ja toimialojen pöytäkirjoja sekä Vapriikin kuva-arkistoja. Apua hän on saanut myös alueen iäkkäimmiltä asukkailta tai aikoinaan alueella lapsina ja nuorina ja aikaansa viettäneiltä henkilöitä haastattelujen ja valokuvien muodossa. Haastatteluja onkin sujautettu aina välistä asiatekstiin sen elävöittämiseksi.

Ison haasteen työhön on antanut vuonna 1952 ollut kerhotalo Pirtin tulipalo, jolloin suuri osa asiapapereista tuhoutui. Onneksi tuolta ajalta on olemassa vielä suullista perinnettä taustatiedoiksi. Oman mielenkiintonsa teokseen antavat vanhat kartat ja vanhat kuvat, ja kokonaan nelivärinen painatus mahdollistaa värikkään ulkoasun uusien kuvien tuodessa juuri tuota maustetta mukaan. Taitto on muutenkin poikkeuksellisen elävä ja kevyt, väripohjalaatikoihin on sijoitettu tietoiskuja ja tilastoja, esimerkiksi Pirtin kunnostusrahaston kertymisestä. Markkasumat on muutettu vastaamaan euroja, laskentatapaa – tai mitä laskuria on käytetty – ei ole kerrottu ja ainakin parin kolmen eri viranomaisen elinkustannusindeksin huomioivat laskentatavat antavat hieman eri tulokset, mutta ero ei ole merkittävä.

Pirkko Harjuniemi itse on ollut alueella viljelijänä yli 20 vuotta. Siksi 200-sivuisen teoksen teksti henkii elettyä elämää ja tapahtumia tarkastellaankin kirjoittajan lasien läpi vailla historioitsijan painolastia siitä, että kirjoittajan ääni ei voisi kuulua. Asiatiedot on mitä ilmeisimmin pyritty silti saamaan täysin subjektiivisesti faktoina, mutta omillekin mielipiteille ja arvailuille on sijansa, siksi Nekalan siirtolapuutarhan historiaa 80 vuoden ajalta, kuten kirjan selkäteksti sanoo, ei ole vain neutraali luettelo asioista vaan eletyn ja vaiheikkaan puutarhan ja yhdistyksen elävä monumentti.